tänään ... luin sakura garia

Rrrraaaawrrr-!!! 8D Sekoan.
Sakura Garin kuudes luku. ilmestynyt eilen. kuolen. haluan lukea. drool.

~tähän tulee jatkoa . com /ehkä- ~

-------------joitakin tunteja myöhemmin-----------------

Sain sitten luettua tuon Sakura Garin uuden luvun. Ja tulin ajatelleeksi etten tässä blogissa olekaan vielä sen suuremmin Sakura Garista paasannutkaan. Ehkäpä korjaan tuon puutteen nyt.

Sakura Garihan on ehdoton suosikkimangani, ja lempi mangakani Yuu Watasen shoujo-painotteisen tuotannon tähänastinen huipentuma ja ihmeen kiehtova psykologinen ja jossain määrin jopa historiallinen yaoi-tarina. Juonta en sen kummemmin ainakaan tarkoituksella käy referoimaan, mutta sen sijaan kerron hieman siitä mikä tekee Sakura Garista niin addiktoivan.

Ensimmäisen kerran törmäsin Sakura Gariin joskus kauan kauan sitten Googlen avulla internetin ihmeitä kaivellessani ja pohjamutien dioksiinikertymiä pöllytellessäni. Tuolloin lähinnä kuittasin koko asian vain tyyliin "aha, Watase on tehnyt muutakin kuin Fushigia, " ja jatkoin elämääni autuaan tietämättömänä.
Ensimmäisen kerran todella kiinnostuin Sakura Garista kauan sitten, kun jälleen kerran ties mistä tulin lukeneeksi Watasen tekevän nykyään myös yaoita. Vanhempana ja viisastuneenpana reaktioni oli tuolloin "wtf tekeekö Watase muutakin kuin Fushigi-shoujo-mössöä?!" ja aloin oitis etsiä Sakura Garia luettavakseni mitään kuitenkaan löytämättä ja pian unohdinkin asian, ainakin väliaikaisesti.
Jonkin ajan kuluttua rukouksiini vastattiinkin, ja löysin viimein Sakura Garin ensimmäisen luvun lukukelpoisessa muodossa ( eli siis in english since hipe can't read japanese duh ) ja tottakai luin sen alta aikayksikön. Itseasiassa nyt kun tarkistin faktoja, niin löysinkin ensimmäiset kaksi lukua ja luin ne kolmessa osassa, mutta yksityiskohdista viis, jäin heti koukkuun.
En kyllä vieläkään osaa tarkkaan määritellä mikä aiheutti kyseisen addiktoitumisen, mutta voin sanoa, että Sakura Gari on monet kerrat itkettänyt ja pistänyt ajattelemaan sen sijaan että se olisi niin valitettavan monien muiden yaoi-nimikkeiden tapaan aivotonta panemista tai siirappihöttöä.
Tietyn ajatuskulun olen huomannut toistuvan aina uuden luvun luettuani. Ensin haluaisin huutaa Soumalle pää punaisena, yleensä jotain sen tyylistä kuin miksi olet noin idiootti? / miksi helvetissä sä noin teit? / ajattelitko yhtään kun teit noin ? .. Sitten siirryn miettimään kuinka pahalta/omituiselta/epätoivoiselta Masatakasta tuntuu, mistä taas johtuu mieleeni että "entäs sitten Souma, täytyy hänelläkin tunteet olla", ja tämän jälkeen yleensä vielä yritän saada selkoa jonkun satunnaisen kyseisessä luvussa esiintyneen henkilön ajatuksista ja motiiveista, kuten vaikkapa Sakurakon "lasinsirpale ruuassa" -temppu, tai nyt tuoreimpana, tohtori Katsuragin teot, miksi hän teki mitä teki ja Souma - Abigail -kuvio, tai - tai - tai - Niin, listaa voisi jatkaa, ei nyt loputtomiin, mutta pitkälle.

.........

Ei pitäisi touhuilla sataa muuta asiaa samaan aikaan kun yrittää kirjoittaa jotain. Nytkin ovat kaikki Sakura Gari -ajatukset kaikonneet päästäni, nyt pääni täyttää Kagrra,.,.,.,.,., :o No jooo, ei kai tässä nyt enää muukaan auta, höpisin jo Sakura Garista, seuraavalla kerralla sitten Kagrra,sta. Lupaan. Kirjoitan sen jo muistiinkin.

Epämääräisesti tutun kuuloisen kappaleen hyräilyä

Diu diu diu - tähän mennessä elämäni hauskinta kesää (ja syksyäkin) muistellen.

... Ja koska laiskapaskana en jaksa uutta merkintää tehdä, heitän tähän vain EDITTOa. Eikä tämä edes ole mitään niin tärkeää että tarvisi tehdä erillinen postaus, editto riittää vallan mainiosti.

Niin, asiaan. Viime päivinä mieltäni on piinannut ääretön ikävä ja hervoton ahdistus. Ahdistusta lisää vielä epätietoisuus, ja koko ajan kyseenalaistan yhä enemmän tässä ja nyt -alämisen periaatteeni. Oikeasti, mulla on kauhea ikävä viime kesää, Miyavia ja Kagrra,a, upeita keikkoja, ihania biisejä, odottamattomia onnenpotkuja (2-!!!! 8D .. jonotusnumeromme miyavissa, oli se vaan muikea fiilis istuskella siinä jonon kärjessä..) ja mahtavia hetkiä tärkeiden ihmisten kanssa.

Mitä jos koskaan ei enää tule yhtä ihanaa aikaa???

-ystävänpäivää 2009-

9. helmikuuta 2009 aamulla joskus ennen kymmentä satuin aamukiireissäni löytämään mystisesti kadonneen kirjeen. Pinkille paperille kirjoitettu kirje oli päivätty hämmästyttävän tarkkaan kymmenen vuotta aikaisemmin, 11 helmikuuta 1999. 8-vuotiaan tytön käsialalla kirjeessä luki muutamia lauseita kysymysmerkkeineen ja tavuviivoineen, "ku-ka on si-nun sy-dän-ys-tä-vä-si?" allekirjoituksena Johanna ja vieressä paperiin piirrettynä oranssihattuinen ja vihreämekkoinen iloisesti hymyilevä pupu.

Kirjeen viimeinen lause jäi mieleeni.
"mis-tä si-nä haa-vei-let?"
Niin, mistä minä haaveilen? Kymmenen vuotta sitten olisi ollut helppoa päättää tulevansa isona eläinlääkäriksi tai opettajaksi tai prinsessaksi, nyt olisi hyvä todella tietää miksi haluaa isona. Kun mie en tiennyt silloin kymmenen vuotta sitten, enkä ehkä tiedä vieläkään.

Siksipä tuo kysymys jäi kaivertamaan, ja mietin, mitä jos en vain uskalla haaveilla? Tai ehkä en uskalla myöntää haluavani jotakin, jonka eteen joudun tekemään mielettömästi töitä ja taistelemaan unelmani saavuttamiseksi.
Ehkäpä terve järkikin jo kieltää haaveilemasta sarjakuvapiirtäjän ammatista.