Vierailin tässä taannoin taidenäyttelyssä. Paikka oli jo ihan lapsuusvuosista asti tuttu Kouvolatalon galleria, nykyisin Poikilona tunnettu. Esillä oli imatralaisen Sinikka Kurkisen retrospektiivinen näyttely. Kokonaisuus oli hieno. Etenkin Kurkisen tuoreemmat, suuret ja värikkäät abstraktit maalaukset vetosivat minuun. Sommittelun taitavuus ja tarkkaan hallitut, runsaat värit loivat moniin töihin liikkeen tuntua, sekä aivan omanlaisia, ajatuksia herättäviä muotoja ja kuvioita, joita katsoja voi vain tulkita ja arvailla, mitä taiteilija niitä maalatessaan on ajatellut.
Taas kerran koin ihmeellisen inspiroitumisen tunteen. Haluaisin hankkia öljyvärit ja suuren kankaan jolle maalata. Tunsin palavan halun taas omistaa elämäni taiteelle; opiskella sitä, tehdä sitä, rypeä ja kellua siinä.
Taidehistorian kurssin puitteissa taidenäyttelyssä vierailu jäi varsin lyhyeksi.. Itse olisin voinut jäädä näyttelyyn pidemmäksikin aikaa, sillä ei vajaassa tunnissa mitenkään ehdi päästä pintaraapaisua syvemmälle. Olen aina tykännyt katsella taidenäyttelyissä pitkän kaavan mukaan. Ensin hiljalleen katselen näyttelyn kokonaisuutena läpi, sitten teos teokselta analysoiden ja pohtien..ja sitten vielä kertaalleen. Kaavaa voi myös toistaa tarpeen mukaan. Muistan, kun jo pienenä kuvataidekoulun tunneilla vierailimme näyttelyissä, toiset lapset juoksivat näyttelyn läpi ja menivät jo piirtämään, kun minä olin nähnyt näyttelystä vasta puolet. Siitä tuli aina vähän sellainen kummallinen olo, mietin, etteikö toisia kiinnostanut taide niin kuin minua. Taisin olla vähän kummallinen taidehölmö jo silloin?
Kotiin lähtiessä eräs ah-niin-aikuinen 20-vuotias naisenalku ensin ympärilleen vilkaistuaan teki niin kuin oli vuosia sitten tehnyt niin monet kerrat; kiipesi portaiden sijasta pyörätuoliluiskaa ylös, aikuisen kenkien korot kopisten ja lapsellinen virne naamallaan. Siinä tunsi itsensä ihan kakaraksi taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti