No niin, nyt on lomailut lomailtu, aika taas tappaa näppis ja mädättää aivot. Joulu tuli, joulu meni, hengissä selvittiin ja hyvä niin. Uusi vuosikin alkoi, mutta mitään merkittävää eroa en edellisenn huomaa. Mitä lie propagandaa.
Tänään oli sitten taas tavallinen tylsä tiistai. Vedostin väriä kahteen akameen, liimailin silkkipaperia meduusaan, saavutin kymmenen korvakorun välietapin (kymmenestä kuusi olen itse lävistänyt) ja kiduin inspiraation puutteen aiheuttamassa turhautumisen tilassa, mikä nykyisin on jo hiukan liiankin tuttu tunnelma.
Huomaan, että kuviksen tunnit todellakin tuhoavat itsetuntoni ja uskoni itseeni "taiteilijana". Miten aina satunkin ajautumaan itseäni paljon lahjakkaampien piirtäjien seuraan? Niin usein tulee joku vain maininneeksi jotain tai "nopeasti vaan sotkeneeksi" jotakin, mikä saa minut tuntemaan itseni aivan maan matoseksi, täysin kyvyttömäksi. Aina kun tunnen saavuttaneeni jotakin maininnan arvoista, kohta tulee joku ja pistää paremmaksi.
Tähän asti olen aina tuntenut olevani ensisijaisesti piirtäjä. Siinä olen aina ollut hyvä. Vai olenko sittenkään..? Olisiko siinä voinutkin käydä niin, että kun joskus pienenä joku sattui kehumaan piirroksiani, aloin sitten piirtämään kehujen toivossa? Ja nyt piirrän vain koska en muutakaan osaa, ja sitäkin vain keskinkertaisesti? Tämä on hyvinkin mahdollista ottaen huomioon ihmeellisen miellyttämisen- ja toisaalta pätemisentarpeeni. Tähän asti en elämässäni kai juuri muuta mielekkääksi ole kokenut kuin piirtämisen, joten mitä nyt, jos en siitäkään enää löydä sisältöä elämääni?
Tässä on nyt ihan selvästi identiteettikriisin paikka. Ja huomenna koulussa teemapäivä "paljasta harrastuksesi!" Niin, voinko esiintyä taiteilijana jos en enää voi uskoa olevani sellainen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti